“Ei ole olemassa neuroepätyypillisiä ja neurotyypillisiä ihmisiä. Me kaikki olemme jatkumolla.”

– Mona Moisala, aivotutkimuksesta väitellyt psykologian tohtori

Tämä Monan lainaus on mielestäni yksi tärkeimmistä, joka pitäisi ymmärtää myös keskustellessamme ihmisen identiteetistä.

Ihmismieltä ei voi oikeasti jakaa tarkkaan rajattuihin lokeroihin, missä “neurotyypillinen” alkaa tästä ja loppuu tuohon. Todellisuus on paljon elävämpi, monimutkaisempi ja tilannesidonnaisempi. Siihen, miten meitä voi tulkita, vaikuttaa äärimmäisen paljon esimerkiksi se, kuinka kuormittuneita, stressaantuneita, surullisia, pelokkaita, inspiroituneita tai yli- tai alivirittyneitä kulloinkin elämässämme olemme.

Toki taustalla vaikuttavat myös sekä tämän elämän, että ylisukupolviset tapahtumat ja ketjutukset. Mutta yhtä lailla vaikuttaa se, miten kaukana olemme omasta luonnollisesta ympäristöstämme, rytmistämme ja perustarpeistamme kuten riittävä lepo, ravinto ja liike. Ja voimmeko tehdä jotakin meille merkityksellistä ja elää itsemme näköistä elämää – tai entä onko meillä ympärillämme meille aidosti hyvää tekeviä ihmisiä?

Moni “oire” vähenee usein radikaalisti, kun elämän perusasiat saadaan toimimaan (joka ei toki ole nykymaailmassa helppoa). Kukaan ei myöskään tiedä, kuinka moni ihminen olisikin neurotyypillinen tai epätyypillinen, jos ihmiset eivät käyttäisi valtavasti energiaa itsensä tukahduttamiseen ja luonnottomiin rakenteisiin sopeutumiseen.

Osa niistä reaktioista mitä kutsumme “oireiksi tai häiriöiksi”, ovat myös usein vain ihmisen ja sopimattoman ympäristön sekä maailmankuvan välistä ristiriitaa. Entä, jos jokainen ihminen onkin “normaali”, mutta ympäristömme ja nykyinen kollektiivinen arvomaailma, maailmankuva ja toimintakulttuuri ovat epänormaaleja?

Elämme “normaalin” ja “epänormaalin” mustavalkoisessa illuusiossa, jonka avulla luulemme tekevämme asioista yksinkertaisempia. Oikeasti teemme asioista vain paljon monimutkaisempia. Samalla menetämme käsityksen siitä, mitä kaikkea ihan normaali, elävä ja elämän ja ihmisyyden eri muutoksiin luonnollisesti reagoiva ihmisyys voi pitää sisällään.

Itsetutkiskelu ja oman ihmisyytensä ymmärtäminen on koko ajan yleisempää. Se, mistä haemme tietoa itsemme selvittämiseksi on kuitenkin äärimmäisen kriittisessä roolissa. Voimme alkaa nähdä itsemme erilaisten, jopa täysin pysyvien diagnoosien ja normaali/epänormaali -kehyksen kautta, tai elävän, muuttuvan ja tuntevan ihmisyyden kehyksen kautta. Variaatioita ja yhdistelmiäkin riittää.

Se kehys ja maailmankuva mistä haemme “diagnoosimme”, ohjaa meitä myös suoraan toimimaan tietyllä tavoin. Yhdessä maailmankuvassa ongelmat hoidetaan tukahduttamalla oireet ja pureutumatta koskaan alkusyihin. Toisessa taas pureudutaan nimenomaan alkusyihin ja “oireiden” poislääkitseminen tai helpottaminen nähdään oleellisena vain äärimmäisen vaikeissa tai jopa vaarallisissa tilanteissa - tai väliaikaisena ratkaisuna.

On toki myös aina kätevää jakaa ihmiset erilaisiin leireihin ja saada heidät osoittelemaan toisiaan erilaisuuden nimissä. Joidenkin on helppo tapa esimerkiksi haukkua toista neuroepätyypilliseksi, kun taas joidenkin yhtä lailla vaatia erikoisoikeuksia epätyypillisyyden nimissä. Voimme kuitenkin satuttaa näppärästi haukkumalla vaikka toisen vääränmallista nenää ja vaatia tolkullista yhteiskuntaa ilmankin, että asiaa tarvitsee perustella neurotyypityksillä.

Ja tottakai meitä on erilaisia – sehän tässä onkin. Olemme jokainen niin paljon yksilöllisempiä kuin mihin mikään tämänhetkinen diagnostiikka riittää. Jos lokeroita ja diagnooseja lähdetään tekemään, niitä pitäisi tehdä miljoonakertaisesti enemmän kuin mitä tällä hetkellä on. Olisiko siinä järkeä? No ei tietenkään. Järkeä olisi palauttaa syvempi ymmärrys siitä, miten ihminen luonnostaan reagoi ja toimii suhteessa erilaisiin asioihin, ja toisaalta, kuinka jokainen tekee sen silti hyvin yksilöllisesti omalla tavallaan.

Hullu maailma tuottaa hulluja ihmisiä, ja kaikki me olemme hulluja omalla tavallamme. Onko hulluutemme sitten lahja, kirous, oikeus, rikos vai rangaistus, riippuu katsantokannasta. Oma mielipiteeni vaihtelee päivittäin.

– Suvi



Disclaimerit ja muutama huomio lukijalle:

Tämä teksti syntyi opiskellessani hiljattain aivoista inspiroivan Mona Moisalan aivoluennolla (jolta lainauskin on, muu teksti on omaani).

1. En vastusta luokitteluihin ja diagnooseihin perustuvaa tulokulmaa silloin, kun se aidosti palvelee, eikä estä näkemästä metsää puilta.

2. Tämä ei ole missään tapauksessa diagnoosien tai ihmisten omien kokemusten vähättelyä. Toisille diagnoosi voi olla erittäinkin hyödyllinen, vapauttava tai elämää helpottava asia — ja toisille taas päinvastoin.

3. Pohdin tekstissä ennen kaikkea sitä, kuinka ihmisyys, hermosto, ympäristö, identiteetti, yhteiskunta ja elämäntilanteet kietoutuvat toisiinsa.

4. Teksti liikkuu osittain filosofisella ja metatasolla, joten sitä ei ole tarkoitettu kirjaimellisesti luettavaksi.

5. En usko ihmisten mahtuvan lokeroihin — mutta en myöskään siihen, että mitään yksilöllisiä haasteita tai neuropsykiatrisia ilmiöitä pitäisi sivuuttaa. Postaukseni on ennen kaikkea eri näkökulmien tutkimista, ei tieteellinen kannanotto.